perjantai, 16. maaliskuu 2018

Omat vs. muut murheet

Kun ja jos sitä on jotenkin murhekeskeinen, niin kuin itse olen, niin välillä miettii, että kenen murhe on tärkein. Aviokriisit ja -erot ja- eroahdistukset toipumisineen alkavat olla tällä erää takana. Nyt elellään. Välillä vituttaa enempi, välillä vähempi ja silti välillä tulee hetki, jossa tippuu omaan surkeuteen (olemattomaan). Ne ovat monesti aika vähäpätöisistä asioita. 

Esimerksiksi se, että Suomi on maailman onnellisin maa, on jotenkin ihan käsittämättömän kummallisen hieno juttu. Vaikka samalla juuri hyvän ystävän puoliso tappoi itsensä lohduttoman murheellisuuden ja noh, maanisdepressiivisyyden takia ja toinen on itkee työn aiheuttamaa burouttia ja itsellä ahdistaa kun haluaa eroon työstä, jossa on hyvä palkka eikä mitään hätää, mutta jotenkin-on-hankalaa. Oikeasti onnellisuus on tosi kova juttu. Ja silti kaiken sen keskellä on murhetta. On esimerkiksi se, että oma ainoa, ihana, ja rakas äiti on muistisairas ja sairastaa parantumatonta syöpää. Ja silti on onnellisuus. Ja että on materiaalista toimeentuloa ja veli on alkkis ja pitkäaikaistyötön. Ja silti vaan ollaan onnellisia. 

Jotenkin tämän oman tyytyväisyyden keskellä en keksi muuta kuiin että haluaisin kylvää hyvää. Auttaa. Tehdä jotain järkevää, merkityksellistä. Miten voi tätä maailmaa ja ihmisiä, elämää auttaa?

lauantai, 14. lokakuu 2017

Vuoden päässä

Yllätyksekseni itselleni huomasin, että olen viimeksi postannut vuosi sitten. Sain helposti kiinni siitä paikasta. Ja samalla näin helposti, miten eri paikassa olen nyt, tai pikemminkin eri asennossa. Fyysinen paikka ei ole muuttunut. Unet eksästä loppuivat keväällä, mikä on ollut helpottavaa; olen tainnut päästää irti. Suru tulee edelleen välillä, mutta se on yleisempää; surua menetettyä perhettä kohtaan, ei niinkään sitä ihmistä.

On tullut uusia unia ja uusia irti päästämisen teemoja. Täytyy vain luottaa siihen, että valinnat sekä päätökset syntyvät sitten, kun on niiden aika. Niitä ei voi kiirehtiä. Viikko sitten tuli kohta, jossa tuli päästää lapsi, nuori mies jo, omaan elämäänsä, omaan kotiinsa. Minun talooni tuli yksi tyhjä huone lisää, mikä vihjaa jotenkin tulevista muutoksista. En tosin vielä tiedä mitä ne ovat.  

perjantai, 30. syyskuu 2016

Unimaailma

 

Olenkohan kirjoittanut tästä. Kuinka asiat tulevat uniin. Eksäunet tulee tasaisena luotettavana toistona aina tapaamisten mukaan. Nyt syksyllä olen nähnyt niin paljon unia, joissa kuljemme rinnan, joissa hän katsoo päin. Ihmettelemme miten ihmeessä tässä kävi näin. Olemme unissa niin kovasti yhdessä vaikka siellä näkyvät vauvat ja nyksät ja kaikki. Se aiheuttaa aina ennen tapaamista sen, että alan tarkentaa siihen. Alan odottaa ja jotenkin toivoa, vaikka tietenkin tiedän, ettei paluuta perheeksi ole. Odotan tapaamista, haluan nähdä ja jutella. On vaikea keskittyä olemaan seurustelussa. Mietin, voinko oikeasti olla jossain muualla läsnä kun vielä niin vahvasti elän entistä. Sen tutun eksän kanssa on helppo olla. Näen niin kirkkaasti kaikki hienot puolet. Niin tuttua ja niin, nythän saan vain parhaat puolet. Kaikki kireys, puristus ovat poissa. Ja sitten se lähtee kotiinsa, unet poistuvat, elämä jatkuu. Kunpa voisi päästää kevyemmin irti. Silleen kuin heliumpallon vappuna kohti taivasta. Elämä on jatkuvaa irti päästämistä. 

Viisaista sanoja täälläkin: http://hidastaelamaa.fi/2016/07/6-asiaa-kannattaa-luopua/

maanantai, 22. elokuu 2016

Päästää irti muistoista

IMG_0350.jpg

Olen pitänyt pitkin elämääni päiväkirjoja. Teininä ja sitten nuorena aikuisena. Kirjoitin etupäässä ihmissuhteista, niiden puutteesta tai suhteiden tuskasta. Avioliittoni alussa lopetin, kun hoksasin että raa'at tuntemukseni olivat toiselle liikaa jos/kun hän lopula kuitenkin kaivaisi esiin ja lukisi. Noh. Mutta niitä on, päiväkirjoja. Ja sitten avioiiton loppuajoilta, kun kipu alkoi olla liikaa kantaa, aloin purkaa sitä uudestaan tyhjiin sivuihin, sähköisiin, salasanojen taakse. 

Tapasin taannoin nuoruuden rakkauden, joka oli satuttanut minua kovasti. Aina kun vuosien verralla mietin häntä, minua harmitti ja toisaalta mieleeni kiipesi kaipuu. Jos hän olikin se täydellinen, jonka menetin. Siis tapasin uudelleen. Ja löysin myös päiväkirjat kaikesta siitä mitä välillämme tapahtui. Lukemalla pääsin mielessäni tismalleen takaisin siihen kipuun ja kaipuuseen. Hämmästyttävällä intensiteetillä. Mutta kun se ihminen oli kanssani nykyajassa ja asioista, niistä menneistäkin, puhuttiin, huomasin, että ei se ole enää niin. Ei sitä kipua ole, saatoin päästää siitä täysin irti ja katsoa tuota ihmistä ilman minkäänlaista kaipuuta tai haikeutta. Ihan vain silkalla ystävyydellä ja uteliaisuudella. 

Noilla päiväkirjoilla oli tärkeä merkitys silloin kun niitä kirjoitin. Mutta tässä kohtaa niillä on ikävä voima viedä takaisin pettymyksiin ja piirtää arvokkaitakin muistoja kipeiksi. Olen toisinaan eksynyt avioliiton loppuaikojen muistiinpanoihin ja putoan sinne tuskaan heti. Vaikka ei se tuska ole enää tässä. Enkä muista sitä ihmistä ilkiönä tässä hetkessä. Olen miettinyt, että ehkä ne päiväkirjat pitäisi hävittää, ne tuskakirjat. Ehkä alan kirjoittaa ilokirjaa, jota on kiva lukea vuosien päästä. Voin kertoa tuskan tilannekuvana, mutta ilman värejä, jos/kun sellaista tulee. Päiväkirjat voivat olla hillittömiä ankkurita menneisyyteen, jota ei enää tässä ole. Menneisyyteen, joka pilaa tämän hetken. 

Jos polttaisin yhden kirjan, sen jossa tuskailin tuota mukavaa mutta eksyksissä ollutta nuorta miestä. Ja itseäni. Polttaisin vanhat synnit pois. Uskaltaisinkohan päästää irti ihan kokonaan ja kirjoittaa menneisyydenkin uusiksi. 

keskiviikko, 27. heinäkuu 2016

Hyvä olla yksin

(vaikka aika harvoinhan sitä ihan yksin tässä kohtaa on. Jos ei ole lapsi, on koira tai kissa). Mutta siis yksin. Ilman paria, (sitä laulujoutsenten elinikäistä kumppania, jota ne sitten ikunsa perään itkevät, jos menettävät.) Saa olla itselleen tutusti, siten kuin tykkää. Ilman, että joku puuttuu, moittii ja ojentaa ja korjaa asentoa. Pitkässä tarinassa se toisen puuttuminen on erilaista. Tai itselläni oli. Kun puoliso puuttui siinä oli läsnä, siinä oli vipuvoimaa, jolla oli juuret jo kaukana ja vääntö hirmuinen. Uuden kumppanin olo tuntuu pintatason nalkuttamiselta ja nillittämiseltä, jolla ei oikeasti ole vaikutusta, jos ei voimaakaan. Mutta se tuntuu tarpeettomalta ja noh, vastenmieliseltä. 

Voiko sitä oikeasti uudelleen aikuisena vielä kiintyä tai parisuhteutua kunnolla. Ymmärrän jotenkin nyt ne yli kolmikymppiset sinkkuystäväni, jotka eivät millään "löydä" kumppania. Pah. He vain ovat liian erillisiä ja jos oletuksena on yhteensulautuminen, se vain on liian vaativaa.  

---

(Voisin myös kirjoittaa tähän epäpeilitekstin, jossa kertoisin, että poikaystävän kanssa on mukava olla. Hommailla. Elää. Mutta en kirjoita, koska minulle ei ehkä riitä mikään.)