Olin pitkän parisuhteen myötä oppinut tuntemaan meidän yhteiselossa hyvin tutuksi käyneen jännitteaallokon. Tiedätkö sen semmoisen, missä on hyvä olla vain jonkinlaisen konfliktin jälkeen. Ja koska vain sen jälkeen on hyvä olla yhteydessä, lähellä, täytyy se konflikti jotenkin hakea, kaivaa ja haastaa. Toki minustakin tuntui hyvältä se, kun sovinto saatiin aikaan ja hetken tuntui, että olimme läsnä toisillemme. Mies osasi myös pyytää anteeksi ja sovitella. Usein hintana oli se, että loukkaantuminen piti kuitenkin nielaista, pienentää ja unohtaa. Eikä tapahtuneesta aina edes voinut puhua. Hintana oli myös se, että jännitettä, aihetta konfliktiin täytyi rakentaa, mikä itselleni aiheutti jännittyneisyyden kierteen. Aloin aina tunnistaa, missä kierrokset ylsivät jonkinlaiseen possahdukseen toisen taholta. Toisinaan oikein odotin sitä, jotta saisi hetken elää jännittämättä. Opin myös ajamaan tilanteita niin, että mahdollisimman vähillä vaurioilla selvittäisiin. Kuvio ei koskaan muuttunut, virheistä ei opittu. Liian pitkään elin sen tahtiin mukaillen, ja sitten kun aloin ottaa etäisyyttä, olikin se toisen mielestä hylkäämistä.

Tunnistin kuvion jo kauan sitten, luinkin siitä jostain. Etenkin parisuhdeväkivallan yhteydessä siitä puhutaan. Muistan, kuinka ihmettelin sitä mutta samalla ajattelin, että noh, näin tämä menee. Parisuhteissa on aaltoliikettä. 

Mutta ei helvetissä sen tarvitse olla niin. Elämää voi elää toisen lähellä luottaen. Tietäen, ettei toinen pura omaa paskaansa minun kauttani. Ei intohimon ja rakkauden hinta ole kipuratas. Aaltoja kaiketi aina on, koska kaikki muuttuu, mutta se on eri asia. 

Nykyisyydessä elämän tasaisuus, vakaus tuntuu ihanalta rauhalta. Havahduin siihen muutama päivä sitten. Vaikka voimat ovat viime vuoden jäljiltä kaiken kaikkiaan vähissä, tuntuu, etteivät ne enää vähene. Pikemminkin lisääntyvät, koska arki ei syö enää niin paljon.