Miksi ihmeessä menetän itseni sinun, rakkaan aikuisen ihmisen lähellä. Miksi päädyn taas siihen kohtaan, missä keskityn ensisijaisesti sinun tyytyväisenä pitämiseen. Olen kepeä, iloinen, pirteä ja positiivinen. Lakkaan ajattelemasta, tuntemasta omia ajatuksiani ja tunteitani. Pelkään mahdollista vihaisuutta, hylkäämistä, pettymystä. Ennakoin, heilutan pelokkaana häntää. Pelkään että ajatukseni, tunteeni eivät jotenkin kelpaa.

Haluaisin puhua meistä. Kertoa, että olen paikoitellen niin rikki, että en tiedä onko minusta rakastamaan ketään. Ja että kaipaan välillä perhettä ja eksää ja kaikkea niin paljon, että tuntuu kuin minusta ei riittäisi mitään muuta jaettavaksi. Haluaisin kertoa, mikä minusta tuntuu hyvältä, mikä ei. Ja haluaisin kuulla mistä sinä oikeasti pidät, mikä on sinulle ehdottoman tärkeää.

Jo liki kaksikymmentä vuotta sitten olin kirjoittanut muistikirjaan että 

"Onneni on kompromisseihin kutistetut vihalta kielletyt sopimukset. Ja penseä hiljaisuus."

Karuinta tässä onkin tajuta, että tein juuri noin pitkän avioliittomme ajan. Pelokkuuttani pienenin ja lakkasin puhumasta oikeista asioista. Ja etenkin nämä viimeiset vuodet, jolloin eksyin välillä aika mustiin metsiin ja päätin koluta ne yksin. En jakanut, koska olin varma, ettei se toinen kestäisi. Olisipa kestänyt tai ei, välimatkaa sillä kyllä sai aikaan, eikä se toinen kestänyt sitäkään. Lopputulokseen sopeudutaan vielä. Yksin vahvana pysyy saarena, kivisenä luotona. Sinne ei ole helppo rantautua.