Oman tilan ottaminen on tässä pitkässä tarinassakin ollut hankalaa. Sitä hankalampaa mitä pidemmälle tarina eteni. Ja mitä enemmän toinen meni, sitä hankalampaa minun oli pihistää siitä alati niukkenevasta perheen yhteisestä ajasta. Tässä elämäntilanteessa omaa tilaa on paljon, jos tyytyy viettämään sen kipaisumatkan sisällä kotoa. Haaste on se, että tarvitsen ja kaipaan välillä yliyön reissuja, eikä niitä todellakaan ole helppo järjestää.

Tässä yli neljän viikon täydellisen yksinhuoltajuuden jälkeen päätin eilen karata kotoa. Järjestelin työmenoni siten, että voin jäädä yökylään Ystävälle ja tulla tänään pois. Näin paljon vaivaa asian järjestämiseen siten, että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla. Puhuttiin ja sovittiin asiat.

Kävin matkaan, huokaisin. Tiedossa 24 tuntia rakkaan seurassa, läheisyyttä, lämpöä. 

Mutta kuin murmeli herään tänäänkin täältä kotipesästä. Vaatimus 24 tunnista oli liikaa. Kun ilta alkoi kääntyä yöhön karkasi lapsen ikävä, kiukku, pahaolo ja mikälie aivan valtoimeksi, eikä mikään järjestely enää käynytkään. Hoidapa se sitten puhelimessa. Valitsin ajaa yöllä kolmen tunnin matkan kotiin, vaikka se kirpaisikin. Päivän opetus on, että varma ja vakaa varalastenhoitokuvio täytyy järjestää jos aion tästä selväpäisenä ja katkeroitumatta selvitä. Enkä minä lapselle ole vihainen, olen vihainen olosuhteille. Vaan mitä niille hyödyttää kiukutella, täytyy muuttaa niitä.