Kahden ja puolen vuoden kokemuksella tämä 24/7 vastuu on jo itsestäänselvyys. Kun avioero toteutui, oletin että lasten isä olisi mukana arjessa omalta osaltaan sen about 50/50. Tai vähintäänkin joka toinen vkl. Mutta niin vaan ajan myötä hän kulkeutui aina vain etäämmäs elämästämme. Fyysisen välimatkan kuromiseen tarvitaan 12 tunnin matkustus, minkä myötä lähivanhemmutta hänen osaltaan on vain yksi viikonloppu kuukaudessa. Ja uusi nuori perhe vaatii tietty omansa; on ihana keskittyä vauvaan; tuoreeseen ja tuoksuvaan uutukaiseen ihmiseen, jota elämä ei ole vielä liannut ja muovannut omakseen. Ja sieltä kaukaa on hyvä huudella ja ottaa kantaa kypsästi ja vakaasti, kun arjessa tulee joku isompi Wilma-kuohu. Tai neuvoa minua ja tsempata jaksamaan. Oikeasti tämän kaiken läpi kahlaan minä lasteni kanssa. Vaikka arki on mukavaa ja yhteiselo poikien kanssa helpompaa kuin siinä jännitteisessä perhe-elämässä, aina välillä herään siihen, kuinka helvetin yksin olen vanhemmuuden huolineni. Teinin kiukuttelu ja vaativuus ja jatkuvat Vaahteramäen Eemelin metkut varmaan naurattavat kymmenen vuoden päästä. Nyt ei aina naurata. Etenkin kun työarki vaatii sekin yli sen, mitä olisi annettavana. 

Tämä viikko on ollut raskas. Tosi raskas. Yksinäisyys vanhemmudesssa on painavaa. Vaikka äitiys on parasta ja rakkainta mitä elämässäni on, on se myös vaativaa. Huomenna on äitienpäivä ja haluaisin kääntää fiilikseni siihen iloon ja kiitollisuuteen, mitä sitä kohtaan tunnen. Mutta nyt tuntuu vaan helvetin hylätyltä. Damn my life, saisinko siitä ihan hetkeksi  vapaata! Sen verran, että näen taas tämän kaiken hyvän siinä..