Lauantaista selvisin tipatonna, eikä toki tehnyt tiukkaakaan. 

Käytännön simulaatio siitä, kuinka ahdistuksesta selviää kuitenkin paremmin aivan selvänä. Saan kiinni helpommin hetkestä, pystyn pysähtymään siihen, että hengitän, olen tässä, tässä ovat rajani. Pelot eivät kasva hallitsematta ja assosioiden järjettömiin mittakaavoihin. Pelko hylätyksitulemisesta pysyy jotenkin kädessä, luottamus itseni riittämiseen jaksaa kantaa paremmin. Krapulassa pelko otti ihan eri otteen, kouraisi ja sai kirjoittamaan draamaa ja eläviä kuvia toisen petoksesta ja hylkäämisestä. 

Tavallistahan on, että kun joku asia ahdistaa, jännittää, pelottaa, asiaa alkaa kuvittamaan. Esim. Jos joku ei vastaa viestiin tai puheluun, tai on niukkasanainen tai jos on ihan-mitä-vaan. Siis itseasiassa on ihan mitä vaan, niin tilaa on aina epäluulolle. Mahtavan valmiita tarinoita sitä voi sitten kuvitella. Tuossa kohtaa monesti on auttanut se, että noh, mitä tässä nyt oikeasti tapahtuu. Olen jättänyt tulkinnat toisesta muualle, jättänyt tunteet (jotka laukkaavat kehiin jostain historian tilanteista) pois ja todennut vain, mitä on tapahtunut for sure. Huomattavasti helpottaa. 

Mutta puolen vuoden jälkeen on vielä ihan normaalia pelätä, onhan? 

Mitä erilaista tämä päivä siis tuo, kun kehossani ei ole krapulaa, sitähän minä hain. Noh, Ulkona sataa vettä, on harmaata, mutta sekaan mahtuu. Isänpäivää voinee juhlistaa hyvällä ruualla, ilolla ja seuralla vaikkei isä kotona olekaan. 

Muhevia ciabatta -leivän väliin rakennettuja pulled pork hampurilaisia http://puolialastonkokki.blogspot.fi/2012/09/bbq-pulled-pork-burger.html