Tämä on ollut aina. 

Olen ihan tavallinen kotona viihtyvä tyyppi. Hommailen, tiskailen, kokkailen, rapsuttelen ja kopsuttelen. Keräilen pähkinöitä ja puunailen. En jaksa vapaailtana lähteä rientoihin, mihinkään (tänäänkään). Käyn ehkä tapaamassa jotain kaveria. Mutta mieluummin istun sohvassa, katson jonkun leffan, juon lasin viiniä. Menen ajoissa nukkumaan ja herään aamulla hommailemaan. Luen ja mietin. Teen töitä monesti liikaa. Arki on aika ennustettavaa. Aika pakottavaa. Aika vitun tylsää.

Ja sitten olen reissaava, ajattelussa vaeltava hippiläinen. Rakastan taiteita, kirjallisuutta. Matkustamista, kaikkea uutta, kulttuureja, kummallisuutta. Reunaelämiä, rajoja, avoimia asioita. Haluan ottaa vastaan kaiken. Pakolaiset, liftarit, rikolliset ja mielisairaat. Kansakuntien ja ihmisyyksien rajat ovat typeryyttää. Elämä on rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Mahdollisuuksia, muutoksia ja heittäytymistä.

Miten voin yhdistää nämä. Tai siis minähän yhdistän, omassa elämässäni. Mutta voiko tämmöisestä tulla enää kenenkään kanssa yhteistä? Ja miten kerron tämän kaiken ihmiselle joka pyrkii elämääni? Olemalla rehellinen, voi paska. Ja se tarkoittaa, että olen se epävarma ja epäröivä en mitään lupaava tyyppi.