Vanha ystävä Toivo, soitti. Hän on edlleen keskellä riitaisaa ja jotenkin tuskaisenolosta, vänkäävää avioeroa. Huoltajuusriitaa, osituskränää, vääntöä ihan kaikesta. Sitä tuntuu piisaavan ja puhelu oli mukavasta yllätyksestä huolimatta aika raskas. Hän kysyi minulta, miten katkeruudesta pääsee eroon? Se kysymys jäi pitkäksi aikaan mieleeni. Kuten monesti, minulle tuli ensin semmoinen olo, että en tiedä, koska en ole itse ollut kovin katkera. Puhelun jälkeen olen saanut itseni kuitenkin monesti siitä kiinni. Tai kitkeryydestä. Voisin varmasti olla vielä paljon katkerampikin, mutta fyysinen välimatka ja rakentava keskusteluyhteys auttaa; en saa aihetta riitaan, koska minulle ei olla hankalia. Enkä toki itsekään ole hankala, asiat sujuvat. Jätetyksi ja petetyksi tuleminen nyt vaan riipoo sen verran paljon, että katkeruuteen varmasti aihetta löytyisi ilman riitojakin. 

Sain kuitenkin itseni siitä kiinni oikein lujaa. Eksä järjestää ristiäiset tietty, haluaa tehdä perheestään virallisen. Eikä siinä mitään, olen nieleskellyt sitä ja heitellyt happovettä pirskotellen vain siinä kohtaa, kun joku imelä kuva on tullut jossain vastaan. Nyt sitten yksi yhteinen ystäväpariskunta kertoi lähtevänsä kemuihin. Olin kuvitellut, että rouva on "puolellani". En ole sitä koskaan vaatinut, mutta jossain kohtaa muljahti vittumaisesti kun hän kertoi osallistumisesta ja olin olettanut "lojaliteettia". Lässytin vaan sille että "kiva juttu!". Kuitenkin vituttaa, että kaveri valitsee mennä juhlimaan niihin bileisiin. Ja samalla kun olen tarjonnut asiasta vittumaista kommenttia jollekin kaverille, minut palautetaan välittömästi. "Elämä jatkuu, eihän tässä tarvi puolia valita nännännää". Katkeruutta ei kukaan kestä, jokainen ulkopuolinen näkee miten typerää ja tuskaista se on, mutta itse sille ei meinaa voida mitään. Ja joojoo tiedän, että pitää antaa anteeksi. Ja että se happo syö sisältä. Mutta saa kait vituttaa. Edes vähän.  

Niin että miten katkeruudesta pääsee eroon.