Katsoin häntä silmiin ensimmäisen kerran eilen. Ystävällisen, tavallisenoloinen nainen. Helvetin iso jalka, ryppyjä suun ympärillä. Raskaus näkyy. Eksä höpötteli remppahommia ja että huhhuh kun on rankkaa. Siinä samalla. Eksän Nyksä huokaisi lapsensa kiukuttelun, että samanlaista minullakin. Kaikilla oli silmät isollaan kulmakarvat koholla, että ei-tässä-mittään-hättää, ollaan hyvässä hengessä. Ja niinpä kai oltiinkin. Samalla tuli jännä helikopteriolo, ihan kuin olisin katsellut tapahtumaa vähän etäältä. Pidättelin henkeä. Ihmettelin jokapäiväisiä, höpöttelysanoja, joita päästin suustani. Hymyä. Lapset kuuloetäisyydellä, tilanne oli ehkä niillekin joku siirtymä. Ja niin sen ajattelin, mietin, että malliksi päästän pihalleni. Voi sitä tuomita teon, mutta silti olla ihmiselle ihminen. 

Elämä jatkuu, ja koko ajan eron kipu haalistuu. Pitää kuitenkin olla tarkkana, ettei jää joihinkin katkeruuden ja nostalgian koukkuihin kiinni. Viikonloppuna näin unta, jossa olin naimisissa ja kyselin puhelussa, että milloin tuut kotiin, johon se vastasi, että ei se aio tulla enää. Se tuntui herättyäkin vielä helevetin pahalta.