Nyt alkaa joku lakipiste lähestyä tässä kotona olemisessa ja yksin pyörimisessä. Olen täällä, en halua tai viitsi lähteä mihinkään. Lapset menee menojaan, huhuilen ne välilä pakkoruokintaan. Kuumuus viimeistelee tilanteen, kun edes mitään hyödyllistä ei jaksa tehdä. Enkä muista, mitä kevyitä asioita pitäisi hoitaa. En muista, mitä olen halunnut ajatella, suunnitella. En muista mitä olen luvannut ja kenelle. Olen, lojun, venyn, luen. Aika vain valuu, eikä ole varsinaisesti edes tylsää. Nojoo, yhtenä iltana hyväksyin tuttavapariskunnan illalliskutsun. Heti saavuttani jo alkoi tuntua vieraalta. En oikein jaksanut kuunnella ketään. Nousuhumala vähän sitten helpotti. 

Kun keskellä tämän olemisen suru perheen hajoamisesta, isän puuttumisesta, valtaa mieleen, muistan hyvin äkkiä, ettei hän silloinkaan täällä kotona, talossa viihtynyt. Kun oli loma, oli kaikki kiva puuha aina jossain muualla. Kotona hän oli, jos oli pakko tehdä jotain. Tai jos oli krapula. Että kyllähän minä silloinkin olin paljon yksin kotona. Olen kotona viihtyvää tyyppiä. Olisi mukavaa, että kumppanikin olisi. Edes vähän.