Sanoin edellä että en provosoituisi. Aivan. En provosoidukaan siinä mielessä, että suuttuisin ja alkaisin syytää takaisin. Mutta ai että provosoidun syyllistymiseen. Miten hirvittävän paska fiilis minulla on siitä, että olen häntä loukannut. Oman ikäväni ja kaipuuni pettymykseni kestän, ja tiedän että kestän sen, jos minut joku jättää. Olenhan sen kovan kautta kokenut. Mutta tämä toisen tuskan kuuleminen on melkein liikaa. Melkein alan mennä taas mutkalle hakemaan sovittelevaa kulmaa, perumista, anteeksipyytelyä ihan kaikesta siitä mitä olen. Mutta vain melkein. Koska jos menen mutkalle mieliksi, sitten huijaan. Häntä ja itseäni. 

Pyydän anteeksi sitä, että loukkasin sillä, että en voi sitoutua tähän parisuhteeseen, enkä ole uskaltanut olla rohkeampi. Mutta en sitä, että olisin valehdellut, pettänyt, huijannut. Tai sitä, että tunnen väärin?    

Onko rakkaus oikeasti sellaista, että jos se ei ole sitä, mitä odottaa, siitä tulee kipua ja väheksyntää. Jos se ei ole sitä mitä odottaa, ei ole enää mitään. Koko ihmista ei enää ole. Mitenkä sitä nuorena ajattelikaan, että aikuisena sitten osaa.