Kun Mies käy hakemassa huonekaluja tai hoidetaan muita asioita se sanoo aina Kiitos loppuun. On ystävällinen, onpa halannutkin. Mit vit!?! Asioita toki vielä hodettavaksi, ositukseen liittyviä etupäässä. Kumpikin hoetaan vuoronperään, että ei haluta riidellä, sovitellaan. 

Olen itsekin kovin rauhallinen, levollinen. Kaikkinensa olo on, hmm, kummallisen tyytyväinen kun siitä joulun sekavuudesta on selvitty. Mitähän tämä nyt sitten on. Minulle sanotaan, että minun täytyy huolehtia, että puran vihan johonkin. Minkä vihan? Missä se on? Olenko syönyt sen? Ja muutaman vuoden päästä se on tattina tississä, kuolen kärsivänä syöpään. Ei helvetti. 

Kyllä kiukkua on, haluan näyttää, että täältä vielä pesee. (Tosin tänään katsoin itseäni peiliin ja näin ryppyjä, liikaa. Vahingossa näin kasvoni myös alaviistosta ja totesin, että ei ikinä enää päällä sängyssä. Naamanahka on huomaamatta löystynyt.) Tuo oli heikko hetki; siis kiukkua ja selviytymisen tahtoa löytyy. Mutta en JAKSA olla vihainen. Aivan sama, kunhan saa olla rauhassa. Olin tänään töissä reipas, mutta ei se homma kyllä oikeasti kiinnostanut yhtään; oli kuitenkin hyvä olla ihmisten ilmoilla. Tämä pimeys on aivan hyvä, voisin kaivautua peiton alle ja nukkua vaan. Esimerkiksi maaliskuuhun saakka. Ihan turha tällaiseen mielen synkkyyteen on kauniita pakkaspäiviä tuhlata. Sori vaan että muutkin saatte siitä kärsiä!