Samalla kuin välimatka kasvaa tulee lisää tilaa puhtaalle surulle. Huomaan itseskeleväni päivittäin. Ihmettelen sitä, mitä meille oikein tapahtui. Ja kun sattumalta kerran kahteen viikkon näen, ihmettelen, kuka tuo ihminen oikein onkaan. 

En oikein muista, miksi me erottiin. Joo, konreettiset tapahtumut toki muistan, mutta en enää sitä ahdistavaa tunnetta, joka ajoi kippuraan ja kuvotukseen. Tajuan vain, ettei se kuulu enää arkeeni. 

Arkielämämme kulkee jo niin, että en enää muista, miten joku se keitti minulle aamukahvia tai kuorsasi, istui teeveen ääressä ja hallitsi kaukosäädintä. Leikkasi ruohoa. En itseasiassa muista sitä täällä kotona. Muistan vain sen kun se oli poissa, silloinkin. 

Unohdus on lohduttava. Mutta samalla ihan helvetin kipeä. Se toinen muuttuu epätarkaksi, haihtuu pois kuin 70-luvun valokuvista.