Ollaan keväässä päivällee neljä kuukautta 1. erohakemuksen jättämistä myöhemmin. Aurinko paistaa, narsissit ruukussa valoa täynnä nekin. 

Huikeata miten pitkän matkan ihminen voi neljässä kuukaudessa kulkea. Mies on jo asettunut uuteen kuvioon ja suunnitelmat ovat selvästi tulevassa. Tuntuu ovelalta, että asia ei niin ylettömän suurta tuskaa tuota enää. Haikeutta joo, mutta ei semmoista ihon alle tunkevaa, verestävää kipua. Viikonloppuna jouduin istumaan ihan vieressä lapsen urheiluottelussa ja siinä se istui samalla tavalla kuin toisella puolella istuva naapurin Seppo. Ei ärsyttänyt, ihastuttanut tai herättänyt kaipuuta. Toki on opeteltava rajan laittoa tilanteissa, joissa se tulee kiukkuneen milloin mistäkin syystä minun reviirilleni. Joskus avioliiton aikana ajattelin, että se mies on minun henkinen haasteeni elämässä. Nyt se on sitä, kun sitä ei tarvitse elää koko ajan. 

Alan nähdä tässä mahdollisuuksia. Tilaa, jossa uusi voi versoa. Työhön ei intoa riitä, teen sen mitä täytyy, mutta tilaa on mielipiteille, lasten kysymyksille kaikenlaisista asioista, matkasuunnitelmille, uudelle etäihmissuhteelle (joka on yksinomaan minun).