Jos pää ei olisi ollut tänään niin jumissa olisi näistä syksyisistä maisemista osannut varmaankin paremmin nauttia. Nyt kiitelin vain läpi metsien ja taajamien. 500 km. Ja väliin pari tapaamista, asiakkaita, ihmisiä. 

Nuorempana reissuun lähteminen oli mukavaa; tuli liikettä ja muutosta arkeen. Sai välillä hotelliyön ja -aamupalapöydän. Ja aina olen tykännyt ajaa autolla, edes huonot kelit eivät jännitä. Tässä kohtaa elämää se on toki järjestelyjenkin takia ylimääräinen rasite, mutta osaltaan kuormittavuutta lisää ihan vain se, että siinä ei ole mitään uutta. Matkatyö syö. Mieluummin tekisin töitä pienemmällä alueella ja työ tulisi luokse. Ja reissut voisi reissata ihan erikseen. 

Autossa sitä on myös aikaa olla itsensä kanssa. Ajatus pääsee vaeltamaan. Musiikissa, muistoissa, tulevaisuuden suunnitelmissa. Surukuoppia tuli tällä reissulla kummallisen paljon. Yhtäkkiä vain tipuin suunnattomaan ikävään ja suruun. Ilmiö vahvistuu aina silloin, kun lasten isä piipahtaa meidän arjen pinnassa, hakee lapset ja viettää sovitun ajan heidän kanssaan. Ystävällinen sanailu ja arkisista asioista sopiminen sujuvat ja samalla satuttavat. Miten kummallista tämä onkaan. Monta kertaa kysyin ääneen itseltäni, että milloin tämä hellittää. Koska uskon että hellittää. Onhan hellittänyt jo. Kun vahva tunne valtaa mielen, ei kuitenkaan meinaa millään muistaa, että se tunne, vaikka tosi ja liittyy johonkin todelliseen, ei tapahtumana ole totta. Ei enää. Se, mikä tähän tuskan aiheutti, on mennyt jo. Ja oikeasti tässä elämässä tapahtuu hyviä asioita, on onnea, läheisyyttä ja välittämistä. Suru elää omaa elämäänsä, aaltoilee. Ja lopulta aalto on vain painauma pohjahiekassa?