Uni on nyt mennyt huonoksi. Nukahdan hyvin, mutta herään parin-kolmen tunnin jälkeen pyörittämään kaikkaea. Tätä parisuhdetta, tekemättömiä töitä, lasten reaktioita. Aamusta nukahdan, jos siihen on mahdollisuus vielä hetkeksi. 

Mies on nyt matkalla, mikä antaa hieman tilaa hengähtää. Huomenna kohtaamme jälleen ja kerromme tilanteen lapsille. Mahtava joululahja. Mutta aina on huono hetki, enää ei vain voi teeskennellä. 

Olen tehnyt tähän kohtaan niin pitkän matkan, että en halua kuitenkaan sotaa. Toivon, että voimme rakentaa kuitenkin joulun yhdessä ja luoda sillä lapsillekin toivoa paremmasta tulevaisuudesta. 

Eilen iski helvetinmoinen ikävä. Se kouri hetken. Sitten tajusin, että sitä miestä, jota ikävöin ei ole. Sillä ei ole minulle tunteita annettavaksi, ne vuotavat toisaalle. On vain ontto toivo, hänelläkin, että voisimme palata entiseen, mutta ei voimaa, kykyä suunnata tekoja, toimia minun, meidän suuntaan. Halaus, joka kyllä lohduttaa, mutta annetaan minun pyynnöstäni tai seksi, jolla täytetään pelkkä fyysinen tarve, On ilmeisesti niin paljon kevyempää ja hivelevämpää leijua ihastuksen imussa. 

Rintakehää painaa niin, että tuntuu kuin siinä istuisi kivinen örkki. Voihan olla että sydän murskautuu.