Alkoholi on teema, johon olen täälläkin jossain kohtaa pysähtynyt. Koen ja faktakin on, että olen koko elämäni pysynyt hyvin kohtuukäytössä. Asenteeni on ehkä aika suvaitsevainen, mutta kuitenkin samalla etenkin omasta käytöstäni hyvin tietoinen. Pullopostia lapsuudesta -sarja Ylellä on ollut kiinnostava, ja nostanut teemaa itselläkin eri kulmista näkyviin. Kotonani isä otti perinteiset lauantaikännit, mutta ei käynyt baareissa, ei ollut pahapäinen tai muuta. Kuitenkin kodin ilmapiirissä oli jotain sellaista, että opin tunnistamaan isän juomisen kierron. Sen tarkkailu, ennakointi, toteaminen, ahdistava läpikäyminen ja puhdistava krapulakatumus oli tosi tuttu kuvio. Kuinka ollakaan myös aviopuolison käyttö tuntui tutulta. Siinä oli myös selvä jännitteinen syklinsä, jota opin ennakoimaan, hengittämään. Vaikka ei kait hän nyt varsinainen alkoholisti ollut, tai mistä minä tiedän. Mutta kun mopo keuli, se keuli vääjäämättä. Sitten tämä ex-love. Vasta ajan myötä hiljalleen tajusin, että hänen elämässään alkoholi oli läpikotaisin, kuin kudelmana. Ei erityisiä huippuja tai aallonpohjia, mutta alati läsnä. Toinen omassa kuplassaan.

Aviopuolison käyttöön otin monesti vuosien verralla kantaa, pyysin, anelin muutosta. Sitä luvattiin lukuisia kertoja, ikinä mikään ei muuttunut. Tämän ex-uuden loven kanssa en halunnut asiaa edes ottaa puheeksi. Niin ankara oli se "liitto" heidän välillään. Eikä hän tiedä, että se yksinomaan olisi riittänyt lopettamaan suhteemme. Oliko se sitten reilua olla kertomatta, en tiedä. Sen tiedän, että nuo jutut eivät hevillä muuttu. 

Enää en halua päätyä suhteisiin, joissa alkoholi on kolmas kaveri. Siinä jää helposti yksin.