Aika se vaan kuluu vääjäämättä. Tekipä jotain tai oli tekemättä. Voi että kun saisi viisautta ja voimaa tehdä oikeita asioita. Tai hyviä. Eikä vaan tarvittavia. Elämä boyfriendin kanssa jatkuu edelleen tai on osa tätä matkaa. Ei yhteisasumista, sitä ei ole näköpiirissäkään, koska oman elämäni nykykodista irtaantuminen ei vain ole ajankohtaista. Eikä hän näe mahdollisena muuttoa tänne (vaikka erittäin mainiosti mahtuisikin). Ensihuuma on aikaa sitten tasaantunut, yhdessä olo on hyvää ja eteenpäinkin on varsin luottavaista katsoa. Mutta mikä se parisuhteen merkitys sitten on sitten tämmöisessä kohdassa. Mikä on se rakkaus tässä kohtaa elämänkaarta, kun huuma on selvä harha, perheen perustamista ei tarvitse miettiä ja uusperhekuvioonkaan ei ole erityistä tarvetta. Onko se juuri kumppanuus, ystävyys ja avunanto. Riittävä henkinen ja fyysinen yhteys. Aika lakonista. Vaiko totta ja hyvä. (Se, johon myös pitkässä parisuhteessa sen harhailuvaiheen jälkeen olisi voinut päästä.)