Alkuperäiseen blogin teemaan viitaten; eilen oli tipatonta ja varmaan tänäänkin. Mutta se tuntuu aika epäolennaiselta. 

Olennaisemmalta tuntuu selväpäisyyden säilyttäminen tässä selvin päin olotilassa. Kun ajatus alkaa tuntua todellisuudelta ja tosi senlaatuiselta, ettei toimintakyky pysy yllä, täytyy skarpata. Ajatus ja sen myötä rakennettu (kuviteltu) todellisuus on yllättävän väkevä voima ja saa systeemin täysin sylttyyn tarvittaessa.

Tapasin erään pitkään kadoksissa olleen ystävän, jonka kanssa totesimme sairastavamme samaa tautia, valhetotuuksiin humpsahtelua. Taudin myötä elämästä tulee puuskittaista. Välillä menee päivä, puoli tai kaksi sellaisessa ajatussumussa, ettei mitään keskittymistä vaativaa saa aikaan. Psyykkinen energia ei siitä. Ja sitten kun on kirkas hetki, tehdään kaikki se, mitä tämä elämä vaatii; asiakastapaamiset, kaupanteot, pyykkäämiset, kaverit, etenkin kaikki velollisuudet. Hänkin oli testannut kaikki meditaatiot ja mantrat. Toimivin on kuulemma tämä "Muista että ajatus ei ole totta." Hyvänä testinä tässä on se, että jos ajatus "Minä olen Banaani", alkaa kolista, on syytä olla huolissaan. Vielä ei ole kolissut. Ehkä kuitenkin olen tajuissani.