(vaikka aika harvoinhan sitä ihan yksin tässä kohtaa on. Jos ei ole lapsi, on koira tai kissa). Mutta siis yksin. Ilman paria, (sitä laulujoutsenten elinikäistä kumppania, jota ne sitten ikunsa perään itkevät, jos menettävät.) Saa olla itselleen tutusti, siten kuin tykkää. Ilman, että joku puuttuu, moittii ja ojentaa ja korjaa asentoa. Pitkässä tarinassa se toisen puuttuminen on erilaista. Tai itselläni oli. Kun puoliso puuttui siinä oli läsnä, siinä oli vipuvoimaa, jolla oli juuret jo kaukana ja vääntö hirmuinen. Uuden kumppanin olo tuntuu pintatason nalkuttamiselta ja nillittämiseltä, jolla ei oikeasti ole vaikutusta, jos ei voimaakaan. Mutta se tuntuu tarpeettomalta ja noh, vastenmieliseltä. 

Voiko sitä oikeasti uudelleen aikuisena vielä kiintyä tai parisuhteutua kunnolla. Ymmärrän jotenkin nyt ne yli kolmikymppiset sinkkuystäväni, jotka eivät millään "löydä" kumppania. Pah. He vain ovat liian erillisiä ja jos oletuksena on yhteensulautuminen, se vain on liian vaativaa.  

---

(Voisin myös kirjoittaa tähän epäpeilitekstin, jossa kertoisin, että poikaystävän kanssa on mukava olla. Hommailla. Elää. Mutta en kirjoita, koska minulle ei ehkä riitä mikään.)