Ehkä olen siirtynyt johonkin uuteen vaiheeseen. Etsin lohtua, lohduttavia ajatuksia. Ne ovat vähän kuin mehevät luut, joita toisinaan koirillenikin hankin. Aluksi vereviä, houkuttelevia, täynnä yllättäviä meheviä kohtia. Mutta kun aikansa kaluaa, ei jää jäljelle kuin kova luu, josta ei enää järsittävää irtoa. 

Ajatuspakoa siis. Unelmien saaria, joiden kautta voi hetkeksi saada kiinni jostain hyvästä, paremmasta. 

Jo muutama vuosi sitten päätin, että en halua paeta haaveisiin. Haluan elää tätä päivää. Jospa koittaisi vaihteeksi fokusoimista siihen ihan täydellisen rajattuun kokemukseen tästä hetkestä. Miltä tuntuu istua, hengittää. Kuinka minulla ei ole mitään hätää. Sen murhemyllyn pyörityksen sijaan, paskat se mitään auta. 

Hallinnollinen puoli alkaa olla kohta selvä, ositus purkissa. Nimiä vaille ainoastaan. "Karuksi menee, tuntuu aika pirun pahalta". "Niin. Muttä kyllähän se nyt vähän niin on, ettei avioliitto voi jatkua, kun siinä on mukana kolmas ihminen. " "Totta".