Aurinko paistaa suoraan työhuoneeseen. Ihana ihana valo. Siitäkin voisi juopua. 

Erillisyys on haastavaa. Yksin voi seisoa omilla jaloillaan, mutta toinen siinä vieressä tuntuu keikuttavan koko ajan ja se keikutus tuntuu jännityksenä, kivenä vatsassa, pintahengityksenä. Kaikki aistit viritettynä tuntemaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Koska mitä tahansa voi tapahtua, niin uskon. Sanotaan, että erillisyyteen kasvu on yksi kasvun perustavista haasteista. Voiko siihen kasvaa, jos irrotus tapahtuu "väkivalloin". Vai onko vain niin, että se tuntuu väkivallalta, kun ei ole itse päättämässä irtoamisesta ja välimatkasta. Hyväksynnän jano on kova.  

Tässä kohtaa ovat monet kirjoitukset auttaneet lähinnä siinä, että tajuan tämän joskus helpottavan. Veitsen terällä ei voi olla ikuisesti. Kirjoitukset eivät kuitenkaan rakenna minua vahvemmaksi ja itsemmäksi, se työ minun on osattava jotenkin tehdä yksin. Gloria kuitenkin kirjoittaa tästä erotuskasta mielestäni tosi hyvin. Käsitän tässä kohtaa eron muutoinkin kuin avioerona, se voi olla juuri sitä erilleen irtaantumista, vaikkei tapahtumassa avioeroa tapahtuisikaan, vaan kyse olisi enemmän henkisestä erosta. http://hidastaelamaa.fi/2013/09/naisen-sydan-sarkyminen/