Kun ja jos sitä on jotenkin murhekeskeinen, niin kuin itse olen, niin välillä miettii, että kenen murhe on tärkein. Aviokriisit ja -erot ja- eroahdistukset toipumisineen alkavat olla tällä erää takana. Nyt elellään. Välillä vituttaa enempi, välillä vähempi ja silti välillä tulee hetki, jossa tippuu omaan surkeuteen (olemattomaan). Ne ovat monesti aika vähäpätöisistä asioita. 

Esimerksiksi se, että Suomi on maailman onnellisin maa, on jotenkin ihan käsittämättömän kummallisen hieno juttu. Vaikka samalla juuri hyvän ystävän puoliso tappoi itsensä lohduttoman murheellisuuden ja noh, maanisdepressiivisyyden takia ja toinen on itkee työn aiheuttamaa burouttia ja itsellä ahdistaa kun haluaa eroon työstä, jossa on hyvä palkka eikä mitään hätää, mutta jotenkin-on-hankalaa. Oikeasti onnellisuus on tosi kova juttu. Ja silti kaiken sen keskellä on murhetta. On esimerkiksi se, että oma ainoa, ihana, ja rakas äiti on muistisairas ja sairastaa parantumatonta syöpää. Ja silti on onnellisuus. Ja että on materiaalista toimeentuloa ja veli on alkkis ja pitkäaikaistyötön. Ja silti vaan ollaan onnellisia. 

Jotenkin tämän oman tyytyväisyyden keskellä en keksi muuta kuiin että haluaisin kylvää hyvää. Auttaa. Tehdä jotain järkevää, merkityksellistä. Miten voi tätä maailmaa ja ihmisiä, elämää auttaa?