En ole vielä eilisiltaa koskaan elämässäni käyttänyt lääkitystä unensaantiin. Mutta eilen siis käytin. Hain työterveydestä reseptin lääkkeeseen, jota lukemani perusteella käytetään ensisijaisesti mielialalääkkeenä, mutta myös nukahtamiseen. Uni tuli ihanasti, suloinen, lempeä ja kaikesta vapauttava uni. En muista edes nähneeni mitään kuvia, pelkkää unohdusta vain. Uni on taivas helvetin keskellä. Olen valmis käyttämään vaikka kemiallista väkivaltaa sinne päästäkseni.

Mietin kyllä nyt aamulla vieläkin elimistö jotenkin kankeana ja hitaana, että kuinka ihmeessä tämän vaikutuksen alla ja siis normisti nelinkertaisena päiväannoksena kukaan voisi olla toimintakykyinen. 

Laspet ovat osin jo nähneet tai hakeneet tilanteesta uusia hyviä puolia. Puhuvat myös vähän hankalistakin asioista, tunteista, halataan paljon. Hoksaavat jo, että tulevaisuudessa voivat mennä kaupunkiin isän luo ja nähdä siellä kavereita. Yms. Ja selvästi osaavat esittää jo tavaratoiveitaan, kun huomaavat että niiden läpimeno on nyt todennäköistä :)

Mieliala vaihtelee kuin aallokko. Menen tänään töihin, koska ajattelen, että siellä voin ja olen pakotettu ajattelemaan muuta. 

Tuskainen olo on myös mielenkiintoinen. Kuinka sen kanssa on niin yksin. Rakkaat ystävät käyvät aina hetken rinnalla, lohduttavat ja voimistavat, mutta sitten lehehtavat pois. Ajattelen, että helpottuneena. Eikä ketään ystävää voi kuormittaa tällä kokoajan. Jaan palan paskaa tarvittaessa aina sellaiselle, joka jaksaa. Onkohan lapsilla yhtä paha olla. En ole elänyt avioeroa itse edes lapsena, niin en osaa yhtään kuvitella. Ja vaikka tietoisuuden tasolla näen, että asiat tulevat helpottumaan, välillä on vaikea nähdä yhtään pidemmälle. On vain kivi päälläni.