Elin niin pitkään parisuhteessa, jossa epäilys kaikenlaisesta epärehellisyydestä oli läsnä, että olin oppinut kantamaan sitä mukanani. Vaikka aina keskustellessani miespuolisen ihmisen kanssa kadulla, kahvilassa, baarissa tunsin aina, että tässä voi olla jotain väärää. Tai jos tämä asetelma tulee mieheni tietoon, minun täytyy jotenkin selittää, häivyttää siihen sisältynyt mahdollinen sopimattomuus. Siis vaikka sellaista ei ollut. Ei vapautunutta naurua miesten seurassa, ei liian kivaa, ei tanssimista, ehdottomasti ei. Ja jos joku osoitti ihailua, oli se jo osoitus jostain väärästä. Vanhojen muistelua, sanojen vääristelyä epäluulon mukaan. Mustasukkaisuutta kyllä. Ja jotain vielä enemmän, hienosyistä epälyä vähän kaikesta ja toisaalta minuun asetettu käsittämättömän kaikkivoipainen kyky olla syypää kaikkeen ikävää. Ja se muuten laittaa ihmisen kyykkyyn, hartiat kasaan. 

Nyt kun olen opetellut hengittämään keuhkoni täyteen jännittämättä pelkäämättä toisen reaktioita, olen huomannut, että ryhtini on ollut kadoksissa. Kasailen itseäni aina välillä, nostan mittaani. Nauran. Puhun miettimättä seurauksia. Ja kun lähden ihmisten ilmoille kauppaan tai kaupungille, en jännitä. Ja se on kertakaikkisen IHANAA. Kiitän mielessäni miestäni siitä ratkaisevasta viimeisestä mokasta, sivusuhteesta, että sain tarpeeksi aihetta lopettaa pitkän avioliittomme. Vaikka kuinka tahdistin hengitystäni, ei se riittänyt. Se vain sammutti minut. 

Ja nyt olen sytyttänyt valot takaisin ja aion polttaa niitä yötä päivää, säästelemättä.