Noin vuosi sitten aloitin tämän kirjaamisen. Viikko sitten palasin niihin tunnelmiin toteamaan kuinka huhhuh synkkää, ahdistavaa ja kontrollin sävyttämää elämä olikaan. Näin jälkeen päin ajatellen sitä eleli viritetty pommi repussaan. 

Vuosi myöhemmin mietin edelleen suhdettani tissutteluun ja toivon löytäväni sisäisen kipinän siihen, että selvinpäin olo olisi houkuttelevampaa kuin pehmeä kekkuli. Ei minua niinkään huoleta oma kännäily, siihen lipsun harvoin ja juhlimisen voin itselleni vaikka toisinaan salliakin. Mutta se semmoinen arjen turruttaminen on turhaa, siitä haluaisin pois. Nyt taas päivä kerrallaan olen ollutkin. 

Mielenkiintoinen muutos on siinä kuinka kauas se exä on henkisesti kulkeutunut. En mieti häntä enää juurikaan; aaltoina suru ja ikävä kyllä vielä tulevat, mutta noiden aaltojen välissä enpä juurikaan. Unet tuovat välillä kuviin, mutta niissäkin hän on nykyään aina paikallaan eli exä, ei kaivattu tai nykyinen. 

Se mikä ei ole muuttunut, on kuitenkin ihmissuhteen pohtiminen ja pyörittely. Nyt se koskee vain tätä nykyistä, satunnaista mutta vakiintunutta tarinaa. On mielenkiintoista huomata, että olen samanlailla pöljä nyt kuin ennenkin. En oikein saa sanottua asioita, joiden tiedän tai arvelen toista loukkaavan. En tohdi ottaa omaa tilaani vaan koitan sopeutua. Mietin, kuinka paljon toiselta haluan niinä pieninä hetkinä kun tavataan. Onko kohtuutonta edellyttää toiselta täydellistä omistautumista kaksi vuorokautta kerrallaan? Ja mitä itseasiassa haluan itse tehdä noiden kahden vuorokauden pätkien aikana ja onko se ollenkaan sitä mitä se toinen haluaa. Etäsuhteessa pääsee aika hitaasti näiden kysymysten ytimeen kun jaettavaa aikaa on niin kovin vähän. Mutta toisaalta taas etäisyys auttaa säilyttämään omat rajat; väliajoilla pystyy aina palautumaan itsekseen. Koitan malttaa katsoa miten tässä käy.