Unet ovat ihania. Niissä mikä tahansa on mahdollista, suloista, kutkuttavaa. Etenkin kuluneen viikon arki- ja marraskuuväsymyksen myötä oma kuva on kirkunut selluliittiä ja ryppyjä naamassa. Kirkumisesta huolimatta tunne on ollut näkymätön, mitätön. Vanha ja väsynyt. 

Mutta yöllä minua piiritti kaksi ihanaa, kaunista, iloista urhelijamiestä. He flirttailivat, nauroivat, naurattivat, huolehtivat ja hellivät. Vaikka jostain syystä vilahdin sielläkin farkuitta selluliiteissani, he ihailivat. Sitten toinen, rohkeampi ja suorempi suuteli minua. Ajattelin, että aijaa nojoo, nyt tämä on tässä, tähän taidan olla sitoutunut. Siitäkin huolimatta toinen vielä myöhemmin jatkoi, lähestyi arempana, varovaisempana ja mietin, että niin, ehkä minä saan vähän tätäkin tutkia. Ai että se oli kepeää ja mukavaa.

Kyllä sitä voisi elää vähän kevyemmin, huolettomammin. Jumaleison, olen ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta. Kai sitä voi nyt ottaa vähän väljemmin, eikä niin, että tästä nyt loppuelämä, hautaan. Vaikka en mitään etsikään, vaikka toisen kanssa on aivan hyvä. Mutta SILTI.