Perjantai-ilta. Tautisen kovan työviikon jälkeen. Aamusta iltaan ja koska en iltaisin tarpeeksi jaksanut, myös viikonloppuna on töitä edessä. Nyt juoksen kun on juostava, vaikka tiedän kyllä tarkkaan että tämä ei ole asia, jota kuolinvuoteena ylpeänä muistelen. Kohtuuta tavoitellen. 

Kyllä se vaan on niin, että kun arki on rytkähtänyt täydellä voimalla liikkeelle, en kaipaa enkä halua enkä tarvitse mitään muuta kuin sen. Se on aivan hyvää, kun ylimääräisiä ei tarvitse kuvaan umpata. Tämä tarkoittaa sitä, ettei siihen mahdu itseasiassa edes lovea. Sellaisia parisuhteen vaatimuksia ja toiveita, joihin en pysty vastaamaan. En jaksa kaipausta, en hellyyttä, johon koen paineita vastata. 

Vaikka tahtoisin, en vain pysty. Ehkä tämäkin on joku toipumisen vaihe. Kova tarve olla vain itselleni, ja lapsille toki. En ole valmis minkäänlaisiin sitoumuksiin. Ja jos toinen on siihen valmis ja halukas, on turhaa vedättää. Minä en ole valmis.

Ai että on vaikea olla rehellinen, kun tietää että satuttaa toista. Mutta eikö se ole parempi kuin huijaaminen, itsensä ja toisen.