Vuoden vaihteen jälkeen on koittanut väljempi aika töissä. Se tuntuu hyvältä (vaikka nopeasti syyllisyys liiasta mukavuudesta ottaakin tilaa). Hitaus antaa tilaa niin monenlaiseen pohdintaan. Ymmärrän jotenkin kuinka monikaan ei halua pysähtyä; siitä tulee vähän hankala olo. Asiat, joista ei elämässään pidä, nousevat pintaan. Ikävä ja suru läikähtävät helpommin mieleen. Työpaikkani veturina minun pitäisi olla se innostaja ja suunnannäyttäjä; nyt en sitä ole. Enkä pysty edes huijaamaan; kun työtä ei tule ulkoapäin ja sitä pitäisi ahnaasti olla metsästämässä, tulee innon puute väkisin näkyviin. Ja nyt ei nappaa, ei ole napannut pitkään aikaan. Tiedän, että sieluni kaipaa uudistusta. 

Myös seurustelu on tasaisemmassa, väjemmässä moodissa. Boyfriend ottaa välimatkaa, mikä herättää minussa välittömästi epävarmuutta. Huuma on ehdottomasti vaihtunut arkeen; BF:n innostus yhteenmuuttoon ja sen suunnitteluun on nyt "katsotaan mitä tästä tulee" ja tarve omaan aikaan poikamiesboksissa. Tässä ja hänessä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, minulle sopii hyvin se, että toinen on välillä omassa elämässään. Välimatka tosin kuristaa välillä tosi lujaa, kun se muistuttaa niin pahasti sitä eksän pitämää välimatkaa, jolloin hän peitteli pettämistään. Ja kun tekstiviesteistä, puheluista on jäänyt hempeilysanasto pois, tulkitsen helposti asian niin, että se pelaa jotain, ei ole tässä. Vaikka kuinka järki sanoo, että tämä on eri ihminen, eri tilanne, on vaikea luottaa toiseen, kun on saanut kunnolla köniin.

Välillä mietin sitä, että voisin varmaankin elää loppuelämän hänen kanssaan. Toisaalta mietin myös, kannattaisiko tämä kohta nyt oikeasti huolella pohtia ja miettiä vielä. Luotan toki siihen, että aika näyttää miten asioiden täytyy mennä.