Viikonloppu eri vaiheineen takana. Perjantaina päädyin, lipsuin kylälle ja kuppiloihin. Yllättäen liikkeellä oli useita tuttuja, mukavia ihmisiä, minkä myötä lipsuin ihan koko kierroksen loppuun saakka. Sieltä kertyi myös mielenkiintoista vertailuaineistoa. 

Yksi tyyppi, tuttu jo aiemmilta ajoilta, eronnut hänkin. On ilmaissut jossain vaiheessa kiinnostustaan, mutta en ole koskaan tuntenut mitään tarvetta tai halua vastata siihen. Sellaistakin miehen mallia on kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla. Nopea, eläväinen kaveri. Työssään menestynyt, reissaa, nauttii elämästään ja sen irtopaloista. Fyysinen. Kilpailuvietti näkyi illan tilanteissa monessa kohdassa, tarkkailuna, haastavuutena ja kukkoiluna. Pelailee. 

Toinen, perheellinen. Samaa kaartia jollakin tapaa; fyysinen, nopea, menestyjä. Mutta mukana erilailla humanismia, lempeyttä, hulluttelua. On turvassa parisuhteen satamasta ja sieltä on helppo huudella, todellisuudessa kuitenkin uskollista sorttia. 

Kolmas. Eronnut. Komea, fyysinen, energinen. Naurava ja avoin. Oma talo maalla. Mutta ei lähtenyt leikkimään, pelaamaan baarissakaan. Vakavako siinä mielessä, vaiko varovainen. Turvallisuus läsnä tässäkin kaverissa, kuten toisessa.    

Tämän jäljiltä olen miettinyt että minkälaista minä haluan, vaikkei karrti kovin kattava ollutkaan. Syvyyttä toivon, kykyä tai ainakin tahtoa tietoisuuteen hankalienkin asioiden kohdalla. Mutta kyllä toivon ja kaipaan turvallisuutta, luotettavuutta. Vaivattomuutta, luontevuutta. Onko lopulta yhdentekevää mitä ihminen tekee? Onko se ihmisyys pääasia? Työn tasolla varmaankin. Mutta onhan se niin, että jos minusta on mukava matkustella, hiihdellä, samoilla eikä toinen halua yhtään samoja asioita, voi se viedä aika etäälle. Vaikka arvioeron myötä tuli todeksi, ettei sekään aina ole tae yhteisistä asioista; se ihmisyyskin tarvitaan.

Arjen tasolla toivon toisinaan, että voisi muitta mutkitta piipahtaa. Nähdä ilman suunnitelmaa. Yhteisen katon alle en halua. Kenenkään kanssa.