Lyhyellä aikavälillä vietetyt yliyön viipymät ikääntyneiden vanhempien luona ovat kyllä aikamoisia retkiä. Voi että miten nämä roolit muuttuvat. Kun tajuaa, ettei homma vain enää todellakaan mene niin, että ne omat vanhemmat ovat ne kykenevämmät itseen nähden. Eivät ole. Niitä jännittää ja pelottaa mennä kaupunkiin, on syytä lähteä saattajaksi. Lääkäriin, terveyshuolet. Samojen juttujen toistaminen ja unohtelu. Homssuinen, hämmentynyt poissaolevuus. Äärimmilleen piintyneet tavat ja puolisoiden toisilleen jankkaaminen.

En ymmärrä miten minulle siellä aina käy. Tulen kärsimättömäksi, kärttyiseksi. En jaksa kuunnella, en puhua. En katsoa kohti. Se etäältä ajateltu ymmärrys ja empatia katoavat johonkin. Ja kuitenkin samalla tunnen hellyyttä, rakkautta ja, kaipa niin, ikävää siihen menetettyyn. 

Niitä kun katson ja kuuntele, mietin samalla, onko elämänmittainen parisuhde vaalimisen arvoinen. Onhan siinä jotain äärimmäisen liikuttavaa ja herkkää. Kaksi rypistyvää ihmistä, jotka tietävät toisensä kauttaaltaan, sietävät. Saattavat toisensa hautaan. Ja minkälainen olisi äiti ilman tuota känttyä isää, tai käntty isä ilman holhottavaa äitiä. Katselin niitä samoin sukulaisten hautajaisissa. Ja ajattelin, että näinpä ei tule minulla käymään. (Kaikilla paikalle tulleilla sukulaisilla oli puolisot, pitkään rinnalla kulkeneet, mukana.) Yksinäinen olo tuli siinä suhteessa. 

Vielä pitkään vuosikymmenten parisuhteeseen ehtisi. Mutta juuri nyt se tuntuu utopialta. Vaikealta, työläältä.