Oikein hävettää kuinka olen antanut itseni hänelle näiden viimeisten viikkojen kuukausien kuluessa. Antanut täysin, tarjonnut, maanitellut. Hyväksynyt hylkäämiset ja laiminlyönnit. Ei mitään törkeää, ei suoraa eikä tylyä. Ihan vain kohteliasta väistämistä. Ja kaiken annetun vastaanottamista ja käyttämistä. Minun kehoni on ollut käytössä, tunteeni ja kotitalouspalveluni. Voisi tietysti ajatella että oma moka, olen ollut naivi. Mutta millä oikeudella se läheinen ihminen käyttää hyväksi toisen luottamusta.  

Semmoista häpeää. Hävettäisi kyllä olla myös hän. 

Tänään olen suunnitellut elämää väläyksittäin. Keväällä lähden matkalle. Ilmoitaudun kodinvaihtolistalle. Olen tuntenut ilman virtaavan keuhkoihini vapaasti, kun olen ajatellut sitä, että voi tehdä tämän ja puhua ystävilleni sukupuoleen katsomatta ilman ylimääräisiä jännityksiä. En vielä tiedä mitä haluan, mutta tiedän että se löytyy vielä.

Ajattelen, että autan lapsianikin parhaiten suremalla suruani. Kestämällä heidän surua, kantamalla sitä. Mutta toisaalta näyttämällä suuntaa eteenpäin. Selviämisessä ei ole mitään pahaa. Siinä että surun rinnalla saa iloita ei ole mitään pahaa. Se, että mies valitsee toisen elämän ei tarvitse löydä meitä kyykkyyn. Vaikka tämä tunne olisi väliaikainen, se on osa tätä tarinaa ja haluan pitää siitä kiinni. 

Onkohan soveliasta tuntea näin jo tässä vaiheessa?