Etäisyys ja välimatka tekevät tosiaan ihmeitä. Kuten aiemmin totesin, on ollut hämmästyttävää todeta, kuinka erilaiselta tuntuu, kun ei tarvitse olla varuillaan, jännittää eikä haistella toisen tiloja, johon oman olonsa sovittaa. 

Noh. Olin varomaton ja laskin hänet lähelleni, kun viikkokausia on tässä vain asiallisesti hoidettu asioita puhelimitse ja s-postilla. Tapaaminen sujui erittäin asiallisissa, jopa ystävällisissä merkeissä. Kohteliaasti puhuttiin, kehuttiin toistemme kohentunutta ulkonäköä. Vähän silmä kostui siinä ja tässä, kun kuitenkin tunteet ovat niin pinnassa. Ja tapaamisen jälkeen olin aivan kuutamossa; en saanut kiinni vähäisestäkään pahasta. Joka siis kiistatta on ollut läsnä nämä vuodet. Ja petos. Ja valehtelu. Ja kontrolli. En saanut siis kiinni siitä mistään. Mutta tutka-antennien tunsin kasvavan paikoilleen. Olen niin tottunut mukautumaan häneen, että menetin itseni oitis. 

Ihmettelin kovasti sitä, mitä minulle siinä tapahtui. Olen erittäin tietoinen siitä, että en halua palata, en halua häntä takaisin. Ja pelkään tilanteita, joissa minun pitää alkaa asettamaan rajoja. Mutta sitä on nyt vain opeteltava. Jämysti, mutta asiallisesti. Itken sitten kolossani jos itkettää. 

Taloon pitää vaihtaa lukot.