Kuuntelin radiosta Jarkko Martikaisen haastattelua, jossa Marita Kuula ja Vilkkumaa puhuivat etupäässä musiikin tekemisestä yms. Mutta mielenkiintoinen oli Kuulan kokemus, kertomus, jossa hän kertoi valinneensa lapsettoman elämän, koska oli nähnyt äitinsä menettäneen itsensä täysin perheenäitiroolissaan, jossa usean lapsen tulon myötä oppi virittämään itsensä vain ja yksinomaan muiden tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä keskustelunpätkä liittyi pohdintaan naisista sankareina tai "suurmiehinä". Sitten jos puolisoksi sattuu korostuneen itsekäs, omia tavoitteitaan toteuttava mies, on setti vielä nykyaikanakin selvä (vrt. esimerkiksi huippu-urheilijoiden vaimot). 

Itse olin aika taviksen vaimo, ehkä kuitenkin jonkun sortin alfauroksen, jolle seikkailu, vauhti ja omat mielihyvätripit olivat korostuneen tärkeitä. Sitten siihen lapset sopivalla aikajanalla, ettei välissä päässyt omaa minuttaan löytämään. Muistan sen tunteen kun nuorin alkoi kasvaa pois sylistä. "Kuka helvetti minä olen? Niin mitäkö mieltä olen, mitä pitäis ajatella, sano sinä? Ja ei se haittaa vaikka taas perun sen puolen tunnin menoni, kaverien tapaamisen tai mitä vaan. Ei se ole tärkeää." Vaikka siihen hoivaaja-roolinkin voisi varmasti asettua, elää sen kautta, en usko, että syvemmän tason tyytyväisyys, onnellisuudesta puhumattakaan, on siinä mahdollista. Pelkkä velvollisuuksien noudattaminen masentaa. 

Vaikka arki on nyt omilla harteilla ja siten paikoin työlästä, on elämässäni henkistä tilaa pohtia mitä haluaa. Kysymys on selkeänä mielessäni, mutta vastauksia en vieläkään tiedä. Koitan opetella tunnistamaan sen tunteen, kun tykkään jostakin asiasta. Ehkä se ohjaa minut takaisin polulle, jolta olen vuodein varrella eksynyt.