Kevät tuntuu hyvältä, hämmästelin tänään töihin tullessani tuoreenvihreitä pikkupensaiden lehtiä, aamuauringossa häikäisevää kirkasta nuorta nurmea. Viime kevääseen verrattuna olo on paljon valmiimpi ottamaan vastaan tulevaa kesää. Viime keväänä olin päästäni sekaisin erokipujen ja hoitavan uuden Loven takia.

Nyt edellisen postauksen levottomuuskin alkaa hellittää. Olisinkohan oikeasti tulossa siihen kohtaan, että luottamus itsestä ihan tämmöisenä alkaa vahvistua. Vanhempana tunnen olevani aivan tarpeeksi ok. Ei minun tarvitse kisata eksänkään kanssa; hyvä että hoitaa osansa ja antaa rakkauttaan lapsille. Työssäni myös olo ihan ok, olen hyvä siinä missä olen eikä kaikkeen tarvitsekaan ryhtyä. Parisuhdeasia on vielä tietysti kokematta. Siis se, että riitänkö siinä itselleni.

Tapasin tuossa vasta yhden vanhan heilan. Sellaisen kaverin, joka aikanaan jätti minut ja olin vakuuttunut siitä, että menetin elämäni miehen. Nyt kun nähtiin, oli vapauttavaa todeta, että ei, en ole ihastunut sinuun. Ihan tavallinen tyyppi se sitten olikin. Eikä sekään ollut ihastunut minuun. Olosuhteiden myötä saimme kuitenkin viettää tiiviin vuorokauden yhdessä. Hänelle saatoin olla aivan täysin sitä mitä olen. Suorapuheisesti, pelkäämättä, varomatta, mutta kuitenkin lempeydellä ja lämmöllä. Ja hän oli sitä samaa takaisin. Se oli käsittämättömän hyvä kokemus. Mietittin hänen kanssaan paljon sitä, voisiko parisuhteessa olla sellaista. En usko, että kaikesta pitää puhua ääneen, mutta että suhteessa olisi aidosti sellainen tunne, että mitä tahansa voi olla, mistä tahansa voi puhua. Aiemmin en ole tuohon avioliitossani tai uudessa Lovessa päässyt, mutta olen alkanut ajatella, että se voisi olla mahdollista jos ei jopa välttämätöntä. Sitä päin haluan kuitenkin kulkea ja minussa elää toivo sen toteutumisesta jossain vaiheessa.