Liekö se tämä kevät joka versoo uutta. Niin ettei vanha enää mahdu olemaan. Niinkuin ruoho pukkaa tulemaan talven roskien ja kuran läpi. Jättää sen alleen, vaikka olisi kuinka paljon ja paksusti kuraa, pukkaa uusi verso läpi. Vääjämättä.

Olen löytänyt iloa ja paikan uuden ihmisen elämästä. Hän on lempeä, tulinen, luja ja lämmin. Kaukana. Mutta aina niin lähellä. En edes ajattele mitään arjen jakamista. Mutta elämän opettelua. Ja iloa, lempeä. 

Vanha taas. Vaikka on lähelläkin, on kaukana. Ei herätä suurenmoista tuskaa, ei paloa. Ainoastaan lasten myötä. 

Mieletön on tämä muutoksen voima. 

Näen edessä vielä jonkun keskustelun, summauksen ennen lopullisen avioerohakemuksen jättämistä. Haluaisin todeta sen, että kyllä, olisin voinut elää kanssasi kyllin hyvää elämään ihan vanhaksi asti. Mutta nyt haluan tutkia vaihtoehtoja, ja toivon hänelle myös kaikkea hyvää. Vilpittömästi. Toivon ettei hän pudotessaan satuta itseään kovasti.