On helppo polkaista käyntiin puhe siitä, kuinka kaikki on tuon jättäjän ja pettäjän syytä. Se rikkoi perheen, se aiheuttaa kaiken tämän kivun ja tuskan. Ystävien, niiden parin lähimmän kanssa asiaa voi puhua kokonaisvaltaisemmin, kun on tarvis, he tietävät koko tarinan ja säyvjä on jo valmiiksi enemmän. Ei eroa kuitenkaan näin tarvitsisi tehdä, että ensin oikein huolella ja salaten ja pitkään viritellään toista juttua. Tunnustetaan ja palataan ja sitten kuitenkin jatketaan peliä.

Jotenkin sitä vain odottaisi rehellisempää, rohkeampaa ja suorempaa kontaktia todellisuuteen. 

Mutta toisaalta minun on helppo ymmärtää. Ei se petostarinakaan varmaan niin kovin ilmeinen heti alussa ole, siinäkin on monia sävyä ja kaikki on epävarmaa. Että mitä sitä haluaa ja mihin on valmis. -Aivan, ei mun tarvi nyt ymmärtää.- 

Mutta se mitä alunperin kävin miettimään liittyi tuohoon syyllisen löytämiseen. Olen huomannut, että kun yhtään arkipäiväisempien kavereiden kanssa tämä juttu tulee puheeksi tai julki, on tarve syyllisen löytämiselle aikamoinen. Siinä olisi hyvin helppo alkaa heittämään kuraa ja ottamaan kaltoinkohdellun uhrin rooli. Kyllä, välillä siihen nitkahdan, mutta haluan palata sieltä pian pois. Olen huomannut että siitä paskan puhumisesta jää itselle kovin huono fiilis. Olen oppinut myös, että kun tulee se putoaminen, kannattaa pitäytyä vain niissä lähimmissä ystävissä tai sitten vaan kirjoittaa, eikä räiskiä kuraa pitkin poikin.  

Joka tapauksessa, en halua ajatella, että olen ollut täydellinen idiootti ja yhdessä paskakasan kanssa kaksikymmentä vuotta. Joitain timantin aineksia tapauksessa on tai ainakin on ollut. Kieltäydyn uskomasta että olen ollut täydellinen idiootti.