Tahmeus ei kyllä tyhjentävästi kuvaa tätä tunnetta, joka on tänään jo voiton puolella. 

Se tunne, kun herää herätyskelloon hyvin nukutun, mutta kesken jääneen unen jälkeen. Pimeys ympärillä. Keho liikkuu tahtoon nähden viiveellä, kankeasti, tikkuillen. Aamukahvin rakentaminen, koneen ruplatus vie vaiheita taas eteenpäin, koirat napottavat vieressä nekin vähän tihruisin silmin, mutta häntä jo heiluen. Odottavat aamuruokaansa. Ruokapöydässä, kahvikupin ja aamuleivän ääressä, hämärässä ajatus ja keho alkavat vihdoin tulla samaan kohtaan. Aamukipu, joka on lähempänä halvausta kuin särkyä, alkaa väistyä. Viimeistään sen pesee pois koirien aamupissitys pihalla. Tänään tiheässä pyryssä pakkaslumessa kahlaten. 

Vaikka jokaisessa herätyksessä on mukana vähän kankeutta ja vastentahtoisuutta, ovat ne myös ihania, lempeitä, hiljaisia, sopuisia, omia. Rakastan aamuja, joissa ei ole mitää räikeää; valoa, ääniä, tunteita. Ja näin tätä elämääni eläen se on juuri niin. Aamut ovat ehkä kuitenkin parhaita.