Reilut kymmenen kuukautta myöhemmin. Ihan kuin ajatusten koostumus olisi muuttunut kokonaan. Ei päätä täytä enää eksä tai sen tekemiset. Toivo tai toivottomuus, jännitys, epävarmuus. En malta murehtia nykyistäkään, paitsi hetkittäin. Välillä kouraisee; toissapäivänä, kun jätin kodin eksän ja lasten valtaan. Toinen näytti niin tutulta, vieraalta, eksyneeltä. Ikävä entisestä tavallisesta elämästä pesi hetkeksi mieleen, itkin ensimmäiset sata kilometriä. 

Pää täynnä apinoita, joita en vielä kunnolla tunne. Siellä ne melskaa, vievät huomiota milloin minnekin. Joku kiusaa ja härnää, toinen herättää totaalisen huolettomuuden. En ole oikein kunnolla kiinni missään, vaikka kyllähän pysyviä juonia on monta; lapset, talo, työ. En minä oikeasti irti ole ja hyvä niin. Jollain lailla koettu tieto siitä, ettei tulevasta tiedä mitään, lohduttaa. Silloin mikä tahansa on mahdollista. Arki voi harhauttaa kuvittelemaan, että näin on aina.  

Näen kuvia matkoista, paikoista, joita haluaisin kokea. Goa. Afrikan savannit. Ranskan Riviera. Lapin talvi.