Vaiheittain. Viimeksi taisin hämmentää, olin epävarma ja sehän on minussa. Helpommin olen keikallaan kuin vakaasti nilkkoja myöten savessa seisoen ja suorassa. Noh mutta silleen se on. Ilman diagnoosia :) Nyt on oma olo taas varsin hyvä, rauhallinen. Elämään on tupsahtanut ihminen, jonka kanssa kokeillaan ja se tuntuu hyvältä. Ja ero eksästä etenee. Tai valmishan se on ollut jo vuoden, mutta vielä muutama viikko sitten näin epäröiviä, kaipaavia unia. Kävin miettimään, mitä jos. Haikailin. Kaipasin. Heräsin itkuun kesken päivän "Mitä helvettiä me oikein tässä elämässä tehtiin näin väärin." Varmaan joku vaihe tässä eroprosessissa. Ehkä siinä oli ripaus jotain anteeksiantoa. En tiedä. Surullista ja kaunista menneen kaipuuta samalla sen ymmärtäen, ettei mikään enää palaa. 

Mutta myös uutiset hänen elämänsä jatkumisesta. Vauva. (VOI vittu!) On se aika hämmentävää. Mutta samalla asia on vääjäämättä eteenpäin. Unetkin jäävät varmasti pois.

Painava on tuo eksän jälki minun elämääni. Mutta samalla tavalla kaikista jää jälki. Uudesta Lovesta, kaikista. Pienistäkin, jostain Tinderihmisestä, jonka on päästänyt yhtään sielulle. Kuinka sitä muistaa jostain nuoruudestakin ystäviä ja poikaystäviä, joiden kanssa on kulkenut ehkä kuukauden kaksi. Joskus se tuntuu kamalan raskaalta. Vaikka kai siinä samalla myös jotain saa. Taidan antaa niiden jälkien olla liian painavia, pidän niistä kiinni. Nokuitenkin, pelottaa lähteä uuteen kokeiluun. Mitä jos sekin jää jäljeksi. En millään jaksaisi satuttaa enkä tulla satutetuksi. Silti olen lähtenyt matkaan, se houkuttaa, tuntuu hyvältä ja pitkäkin polku mahdolliselta. Jokainen yhteinen askel ja avattu sivu kuitenkin tekee jäljestä painavamman. Uskallanko.