Pelkäsin tätä päivää. Pelkäsin, että jos se alkaa kelaamaan takaisin. Pelkäsin hyökkäystä, vihaa. Pelkäsin, miten lapset reagoi. Mutta edelleen hengitän ja jotenkin juuri nyt tunnen helpotuksen. Vaikka myös hillittömän tyhjyyden. Mutta enää minun ei tarvitse roikkua toivossa ja odottaa, kerjätä toiselta tunteita, joita ei ole saatavilla. Eikä sen tarvitse enää teeskennellä minun edessäni. Ehkä tästä vapautuu energiaa.

Tämäkin askel on otettu, että kaikki sisäpiirissä tietävät. Mies muuttaa pois. Olimme aikuisia, rauhallisia, rakentavia, sopuisia, surullisia, kuuntelevia. Jopa keskustelevia. Nyt talo on tyhjä, lapset menoillaan. Koirat peuhaavat tyytyväisinä, elämästä onnellisina.