Ehkäpä tarve tämmöisen kirjoittamiselle on osaltaan elämäntilanne, joka on jotenkin solmussa ja sotkussa. Kun muutaman viikko sitten aloitin, tavoittelin hallintaa. Tälläkin keinolla. Mielen hallintaa, tunteiden hallintaa, elämän hallintaa. Omani mutta myös sitä kautta tuon puolison. Ajattelin, että jos oikein rauhan löydän jaksan sen temppuilut ja sekin saa rauhan. 

Well. Rajansa kaikella. Pettäminen herättää epäluuloa, ja sen voittaminen vaatii yhteistyön rakentamista, luottamuksen rakentamista. Ja. Se vaatii toisen ehdotonta uskollisuutta paljastumisen jälkeen. Siis eihän petosta voi jatkaa, mikäli tavoittelee yhteiselon palautumista ennalleen. 

Miehelläni on ollut sellainen käsittämätön ajatus, että sivusuhteen lopetusta helpottaa, kun pitää vähän kanavaa auki. Ei tapaa real-lifessa, mutta voi chatata ja vaihtaa kuulumisia. Ja kun oikein tuska korventaa, voi vähän vaihtaa rakastamisia ja pusuja ja muuta hellää. 

Arkisuhdetta ei halua/voi lopettaa, mutta sivusuhde on täysin sallittava. Minun tulisi se ymmärtää. 

No en sitten ymmärtänyt. 

Hurskaasti sitä ajatellaan, että lasten edessä ja muutenkin julkisesti voisi todeta, että yhteisesti tultiin tähän kohtaan. Olin pitkään vastahakoinen, koska en halunnut avioeroa. Enkä vieläkään halua, mutta huomaan tulleeni toisen kanssa samaan paikkaan, vaikka toisesta suunnasta tulinkin. En myöskään halua tällaista avioliittoa. Ja koska toista en voi pakottaa, en näemmä miellyttää, enkä suostutella, anella enkä lahjoa, mitä jää. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ero. Vaikka en sitä haluakaan se on ainoa vaihtoehto, joka tuntuu mitenkään hyvältä. 

Viime yö oli ensimmänen yö omassa sängyssä, vierashuoneessa. Tänään mies laittoi tekstarin, ettei sitten tule kotiin yöksi. 

Suruun sekoittui iso annos helpotusta. Leijailen kuin meduusa.