Olen kuunnellut sitä, miten kerron erostani muille ja huomannut, että versioita on lukuisia. Jollekin sanon, että on erottu, mies löysi paremman elämän. Tai jotenkin kypsemmin, että pitkä liitto ja niin monella tapaa voi eksyä ja kun tarpeeksi välimatkaa tulee, mahtuu tarinaan muita. Enkä enää halunnut katsoa sitä. Ja huomaan, että versioissa painottuu niiden merkitys. Haluanko korostaa eksäni luuserimaisuutta pettäjänä. Vai omaa helvetin suurta humanismiani elämän monimutkaisuuden ymmärtäjänä. Ja paljastanko kuinka paljon nykytilanteen hankaluutta, haluanko korostaa sankaruuttani talon lunastajana, lasten käytännössäkatsoen YH:na. Jatkuvasti hankaloituvina tapaamisina lasten isän fyysisen välimatkan takia. Vai kerronko että paskanko väliä, elämä on ja että olen selvinnyt ja ihanasti rakastunut toisaalla. 

Itseasiassa tuota viimeistä versiota en ole käyttänyt, koska en halua tahrata sitä totuutta tähän sotkuun. 

Muutamia yhdistäviä tekijöitä on. En ole tainnut kuvata itseäni pahiksena. Mitenkään. Saatanpa vähän korostaa sankariuhrin osaani (blaah, en halua, mutta niin teen. Se on niin helppoa. Ja aivan, ehkä en myös siksi kerro uudesta rakkaudestani. Sehän voisi himmentää kruunun kirkkautta). Kerron muutoksen johtavan parempaan. Korostan sitä, että kaikki me on selvitty ja selvitään. Ja että haluan eksälle viime kädessä vain hyvää. 

Se mikä on jännää, on se, että kaikki versiot ovat totta. Asian eri puolia ja fiiliksiä. Toisina päivinä jaksan aidosti ajatella humaanimmin. Toisina vituttaa enemmän. On hyvä, että asioihin on monta puolta.