Tämä yksin oleminen on alkanut toden teolla tulla todeksi. Käyn töissä. Tulen tyhjään kotiin, huhuilen kasvavat lapset menoiltaan. (Viimeinen kesälomaviikko tuntuu villinneen ne erityisen kovaan kaverilentoon.) Aiemmin elin niin täysin paitsi lasten myös parisuhteesta tulevien tarpeiden täyttäjänä, että nyt ihmettelen, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan mitään. Tämä on varmaankin sama kuin se "tyhjän pesän" syndrooma. Ainoa, että tästä pesästä potkittiin pois käen poikanen. 

Tuntuu, että töissäkin olen yksin. Aiemmin se oli hyvä vastapaino kotiin, siellä sai olla yksin.

Mutta millä minä sen täytän? Millä tyhjä elämä täytetään. Nyt alkaa tuntua siltä kuin aikaa olisi loputtomiin. 

Lapset? Eivät ne halua elää minua varten, ovat ehkä tehneet sitä aiemmin, kun on ollut hankalaa. Eivät halua, enkä minä halua niitä siihen vaatia. Niillä on paikkansa ja tärkeä onkin, mutta ei tyhjyyden täyttäjänä.

Työ? Joo. Ei kiitos. Se on hyvä, mutta ei enempää. 

Ystävät? Heillä on tärkeä merkitys, mutta myös omat elämänsä. Kaikilla on paljon käynnissä.

Tissuttelu? Sitä kyllä teen. (Hassua, että tämä blogi siis alkoi raittiuspyrkimyksestä. Tasaisesti meidän avioliittomme aikana siihen pyrin. Luulin, että sen kautta kaikki on paremmin.) Mutta eihän sillä voi elämää täyttää. Siitä tulee sairaus. Vaikka kummasti painava tyhjyys kuitenkin kepenee parista siideristä. 

Harrastukset? Tästä voisi löytää jotain. Mutta kun ihminen ei ole 20 vuoteen harrastanut mitään muuta kuin lukemista (ja perhettä ja työtä), on pää jotensakin tyhjä. Mitä sitä aikuinen ihminen voisi harrastaa. Minä harrastelen monenlaista. Mutta niistä puuttuu imu, aito sisäinen veto. Liikun, hiihdän, hölkyttelen, pyöräilen, kerron melovani, mutta en tee sitä. Minulla ei oikein ole urheilijaidentiteettiä, olen noissa tekemisissä aika "ulkona". Taiteet? Kiinnostavat monella tavalla, kyllä, mutta jälleen. Olen pihalla. Lukeminen? No se on hyvä. Oikein hyvä. Puutarha? Se oli. Nyt en halua. Kukat kasvavat ja kukkivat niin kuin tahtovat. En jaksa rakastaa niitäkään tarpeeksi. Metsä, marjat ja sienet? Sekin oli. En halua mennä sinne, koska se oli. 

Että niin. Millä täytän tämän tyhjyyteni. 

Olen lukenut viimeksi Kafka rannalla -kirjaa. Ja siinä käsitellään aika paljon teemaa "se-nyt-vain-on-nyt-näin,-vastaus-tulee-kun-tulee". Huoh. Niinpä kai.