On siis selvää, että olen helpottunut. 

Käsivarren mitan päästä moni asia tuntuu ihmeelliseltä. Se, että pitää jännittää. Kotonaan. Ettei voi olla reilusti erimieltä. Tai ei voi luottaa. Kaikki on käytännössä epävarmaa ja ennustamatonta.

Eikä sitä enää ole. Arki on niin paljon rennompaa, totta.  

Ammattiapuni nosti esiin narsismi -termin. Kavahdan sitä, koska se on niin kovin muodikas ja kulunut nimitys kaikkien vaikeiden ihmissuhteiden päälle. Mutta toki ymmärrän, että ihmissuhde, jossa olen elänyt, on ollut kummallisen dynamiikan alla. Miellyttäminen ja mukautuminen on ollut ainoa tapa selvitä. Se on minun sairauteni, josta sitten päätin alkaa toipua. Eikä se enää toiselle kelvannut. 

On kummallista, etten pysty kunnolla palauttamaan mieleeni vuosikymmenten mittaista kumppaniani kuvana. En kunnolla. Tai ehkä pystynkin, mutta se jo sitten sattuukin. En usko että se kuva pitää paikkaansa. Se on ollut jotenkin aivan väärä. 

Kummallista on myös se, että eksyn ajattelemaan, että jospa minä olen sitten kuitenkin se, joka ei pystynyt ja osannut ja on se vajavainen. Jospa jatkan sitä edelleen. Jospa tuhoan muutkin ihmissuhteet. Jospa tämä hyvä, jota kuvittelen olevani ei sitten kuitenkaan ole totta.