En tiedä miten oikeasti olisin selvinnyt tästä keväästä ja viime vuodesta ilman joitain asioita. 

Lapset. Rakkaat riesat, joiden eteen haluaa tehdä hyviä asioita ja koittaa olla parempi ihminen kuin ehkä aina haluaisikaan.

Terapia. On ehdottoman arvokasta, että on joku ihminen, jolle voi ja saa murheensa kantaa. Joka kuuntelee, joka tarjoaa vaihtoehtoja, joka ei tuomitse. Vaikka ja koska maksan hänelle tästä, en terapiassa koe kuormittavani valumisellani ketään; hän on valinnut kestää minua. 

Ystävät. Voi luoja kuinka rakkaita ne kolme läheistä ihanaa naista ovatkaan. Monet itkut ovat joutuneet kuulemaan. Toisinaan niitä on pakko säästää tosin. Uskon ja luotan sekä entuudestaan tiedän, että ystävyydessä kuitenkin vuoron perään toinen toistamme tuetaan. Nousuja ja laskuja riittä meille kaikille.

Rakas. Tämän kevään tyrskyt ovat olleet pahimmat, pakko myöntää. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että vanhasta ystävästä löytyi myös rakas. Hänen tehtävänsä ei ole kuulla kaikkea vanhaa tai sontaa, mutta kuinka lohduttava, suloinen, parantava ja vahvistava onkaan toisen ihmisen syli ja läheisyys. Lupaus siitä että näin on hyvä. Päivä kerrallaan ilman käsikirjoitusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Laastari tai ei, parantava kyllä. En tiedä olisiko sekoileva kouhkaaminen baareissa auttanut, se olisi ilman muuta ollut luonteva vaihtoehto itselleni. Mutta olen helpottunut, etten sitä valintaa tehnyt. 

Aika. Kummasti se vain on totta. Kun kituvana jää henkiin, ei ole kuin yksi suunta. Alkaa hiljalleen parantua. Vielä on moni kohta ruvella, avohaavoillakin, mutta kyllä tämä tästä. Kipu yllättää monesti, mutta toistaiseksi aina se on ohi mennyt.