On se kyllä hankalaa. Miksi toisesta ei vain voisi tykätä ja tapailla ja olla vaan. Uusi love taittui aika mustaksi, kun tulin kohtaan, jossa sanon, ettei minusta ole tähän elinikäiseen sitoutumiseen, josta hän alkoi minulle puhua. 

Harvakseltaan toteutuneet tapaamiset, mutta muutoin päivittäinen yhteydenpito kesti about vuoden. Eikös se ole oppikirjankin mukaan se aika, kun rakkaus tai rakastuminen, hullaantuminen muuttuu muuksi. Syvemmäksi rakkaudeksi, sitoutumisen syvenemiseksi tai sitten päästetään irti. Tunnistin jo pidempään sen, että mikäli tämän haluan syvenevän, minun on laitettava itseni todella peliin. Ei niin, ettenkö olisi vilpittömästi ollut koko ajan mukana, mutta peliin niin, että alan avatua, tuoda omia kantojani selvemmin esiin. Että otan esille juttuja, jotka oikeasti tuntuvat isoilta välillämme. Juttuja, jotka ovat meille henkilökohtaisia ja sisältävät riskin loukatuksitulemisesta. Toivoen toki myös että hänkin alkaa tehdä tästä parisuhteen henkisesti syvemmässä mielessä. Ja minulle se, että menen pidemmälle, tarkoittaa myös riskin kasvamista. En ollut valmis. Se oli liikaa. Hänelle taas se, että tapaillaan kevyemmin, oli liikaa. Ehkä koitin epäsuorasti ehdottaa että oltaisiin friends with benefits, mutta se nyt ei tullut kuuloonkaan.

Eikä siinä mitään. Kaksi eri ihmistä. Erilaiset toiveet, jotka eivät kohdanneet. Surullista. Ja mahtavaa, että oli mitä oli.  

Mutta voi sitä syyllistämisen ja lian syytämisen määrää, mikä tästä seurasi. Synkissä kohdissa ihmisistä tulee esiin asioita, joita ei valossa näe ja se on kyllä toisinaan pelottavaa. (Se on myös kiinnostavaa, koska esimerkiksi sitoutumisen kannalta synkät paikat kannattaa selvittää etukäteen.) Ajattelen oikeasti niin, että ihminen näyttää vihassaan vain oman rikkinäisyytensä, eikä se minua haittaa, en sellaisesta juurikaan provosoidu. Mutta jaksaisinko tuollaista riitelytapaa elämäni arjessa, huhhuh. 

Mitenkähän oikeasti koskaan jaksan ja uskallan mennä toisen lähelle.