Viisaat sanovat, ettei todellinen rakkaus koskaan kuole tai muutu muuksi. Jos niin käy voisi pikemminkin puhua rakastumisesta, riippuvuudesta jostain, joka on kiinni olosuhteista, teoista mistä ikinä. Rakkaus ei kuole, se on hyvyys, sallivuus, erillisyys, hyväksyvyys. Siinä sivussa voi varmasti välillä turhautua, vittuuntua ja villintyä samaakin ihmistä kohtaan teoista ja tilanteista.  

Olen rakastunut, rakastan. Ja missä kohtaa sen voi tunnustaa, jos ei siinä kun se tietää. Se on totta. 

Nyt lupaan kuitenkin kuunnella onko tämä hyväksi minulle. Ei ole niitä perheenperustamisvaiheen paineita.

Aiempaan lisäten: Hyvyyden toisessa tunnistaa myös siitä, että toinen saa sinut haluamaan olemaan parempi ihminen. Ei joku muu, mutta parempi. Että toinen antaa haastaa sinut kasvuun, antaa kasvaa. 

Toki. En vielä näe kaikkea. Mutta en pelkää. Matka on itsessään hyvä ja kiehtova. Lupaan pysähtyä aina kun löydän jotain ihmeteltävää. Ja lupaan olla rehellinen, vaikka sitten kivunkin edessä.