Syksy on ihan arjenkin tasolla asettunut taloon ja elämään. Rytmi tuntuu hyvältä, oleminen tuntuu ryhdikkäämmältä kun pitkittyneen helteen keskellä. Lapset saa aamulla kouluun ja päiväksi järkevän äärelle. Omakin jaksaminen tuntuu paremmalta; ihan kuin toimintaa lähtisi liikkeelle myös omasta tahdosta, ei pelkästään olosuhteiden pakosta. Vaikka syksyllä luonto lakastuu, kuolee pois, minulle se on aina merkinnyt alkua. Kaipa se on jäänyt kokemuskarttaan näin juuri kouluvuoden rytmin takia. 

Olin juuri matkalla poikakaverini kanssa (poikakaveri; tulee väkisin itsellekin vähän tyttömäinen olo. Poikakaveri on kevyempi, leikillisempi kuin miesystävä). Matka oli kaikin puolin onnistunut, mukava, iloinen, vaivaton. Oli helppo olla, edes ne kiristyvät matkaväsymyksen hetket eivät yltyneet liiallisiksi. Samalla matka tarjosi mahdollisuuden tuon toisen tarkkailuun vieraassa ympäristössä. Tiedän jo asiat mistä en pidä, mutta joiden osaan antaa olla. Ja toki tiedän mistä pidän. Itsekin osasin olla aika lailla oma itseni ja hän tuntui sen kestävän. Matkaa oli odotettu; en edes ajatellut aikaa sen jälkeen. Mutta nyt on ajateltava ja näkymä tapaamisille on heikko. varmuudella puolentoista kuukauden välein. Niissä väleissä joitain pieniä, erikseen järjesteltäviä kohtaamisia, joita on todella tahdottava, että ne toteutuvat.

Riittääkö tämä minulle, riittääkö tämä hänelle. Kuinka herkästi alan tulkita, ettei toinen haluakaan, kun jokaista pientä mahdollisuutta ei käytetäkään. Kunpa sitä osasi vain olla ja elää siten, että jos ja kun tässä on hyvä, se riittää. Turha ahnehtia enempää, kun sitä ei nyt voi saada. Syksy tulee olemaan pitkä. Ja yksin olemista tulee olemaan paljon.