Kun tapasin (kyllä se on jo exä) exän sukulaisen silmästä silmään. Olen toki ajatellut, että joku päivä sellaiseen törmään. Itseasiassa tervehdin ihan kuten normistikin, kun hänet tunnistin. En edes ajatellut tätä statusmuutosasiaa. Mutta hänpä tulikin erikseen juttelemaan. Ihmettelin, että mitä se nyt minua halaa, kunnes muistin. 

Aika hämmentävää. Tämä kyseinen ihminen on hyvis, aina olen hänestä tykännyt ja välit ovat olleet helpot, vaikkei paljon olla tekemisissä oltukaan. Tulivat ne varmaankin vakiokysymykset, Miksi, kuka mitä häh? Jäkikäteen mietin, mitä kaikkea tuli sanottua. Exän tekemisiin en ottanut kantaa, enkä käynyt kertomaan, mitä on tapahtunut. Sanoin, että kannattaa kysyä häneltä. Jonkunlainen vitutus minulta lirvahti joo. "Niin siis sen jälkeen, kun laitoin sen pihalle..." Tokkopa tuo muoto on sallittu totuus, vaikka totta onkin. Aikalailla puhuin kyllä totta, aika suoraan. Että olen selvinnyt hyvin, kaikki me. Ja että pärjään. Vitsiäkin murjoin. Mutta siinä kohtaa tuli hankala olo, kun tulin sanoneeksi, että "Olet muuten ensimmäinen ja ainoa sukulainen, joka on mitenkään ottanut asian puheeksi kanssani". Ihmetystä häneltä. Mutta ymmärsin, "Eihän kaikki kykene tuttavilleen edes osanottoja ilmaisemaan, kun joku kuolee. Kai ne ei osaa sanoa mitään. Ei mua haittaa." Vaikka haittaakin. 

Mutta niinpä vaan siitäkin mentiin, eka rasti tuolla radalla. Aina vaan askel kauemmas. Mutta matkan päästä näkee selvemmin.